Opiskelemaan ammattikorkeakouluun - millainen polkuni on ollut tähän asti, miksi valitsin juuri tradenomian ja mitä odotuksia minulla on korkeakouluopinnoista?

Tiistaina se alkaa. Aloitan tänä syksynä elämäni ensimmäiset opinnot ammattikorkeakoulussa. Minusta tulee liiketalouden tradenomi!

En olisi uskonut tämän päivän koittavan, ainakaan vielä, sillä pandemiasta asti olen pitänyt kiinni suunnitelmasta että käyn ensin töissä ja säästän rahaa ennen kuin pyrin uudelleen. Elämä ei aina mene niin kuin suunnittelee, ja satunnaisista pätkätöistä saadut rahat ovat menneet paikkaamaan aina vain seuraavan työttömyysjakson tuomaa aukkoa. Kuvainnollisesti olen reikäisessä veneessä jonka jatkuvan korjailun vuoksi en ole päässyt irtautumaan laiturista. Nyt kuitenkin mennään tavoittelemaan uusia tuulia, uppoamisvaarasta huolimatta.

Millainen polkuni on ollut?

Olen pyrkinyt yliopistoon ensimmäisen kerran keväällä 2014 kun sain valkolakin. Lukio oli minulle henkisesti todella raskasta aikaa, ja huolimatta siitä että olin aina ollut kiitettävän oppilas ja suorittanut melkein puolet kursseistakin jo ensimmäisen vuoden aikana, meni lakin saamiseen lopulta neljä vuotta. Pääsykokeisiin valmistautuminenkin oli aivan olematonta, joten paikka jäi saamatta.

En halunnut jäädä välivuotta viettämään vanhempien nurkkiin, joten etsin paniikissa vain jonkun edes vähän kiinnostavan avoimen paikan ja lähdin opiskelemaan matkailualaa Kalajoelle. Hoin itselle ja muille että vuoden käyn siellä viettämässä aikaa ja yritän uudestaan yliopistoon, mutta kävikin toisin; löysin ihania ihmisiä ympärilleni, aloitin osa-aikaisen työn huoltoasemalla ja elämäniloni palasi.

"Palaa mieleni menneisiin

muistan kun uhosin:

sinne ja takaisin"

Eppu Normaali - Nyt reppu jupiset riimisi rupiset

Valmistumisen jälkeen en lähtenyt heti etsimään matkailualan töitä, vaan jatkoin paikallisella huoltoasemalla vielä kesän yli. Huomasin kuitenkin pian, että taloudellinen tilanteeni lähti huolestuttavaan syöksyyn, kun opintotuen katoamisen jälkeen osa-aikaisen työn palkka riitti juuri ja juuri vuokraan.

Muutin takaisin Ouluun ja aloitin työn hakemisen. Järkytys oli suuri kun yhtäkkiä en kelvannutkaan minnekään; olin liian tatuoitu hotellin vastaanottoon ja "liian pätevä" keittiöapulaiseksi. Minulla ei ollut koskaan aiemmin ollut mitään ongelmaa löytää töitä ja olen aina ollut ahkera, joten itsetuntoni koki todella pahan kolauksen kun kuukaudesta toiseen istuin kotona odottamassa vastauksia hakemuksiini.

Riemut töiden nappaamisestakin vaihtuivat kerta toisensa jälkeen pettymyksiin: kaupungin laidalta toiselle liikkuva siivoustyö jossa ajomatkoihin kuluvalta ajalta ei maksettu palkkaa, tein palkattoman harjoitteluvuoron baarissa joka hyväksikäytti järjestelmällisesti kaltaisiani hyväuskoisia hölmöjä, "asiakaspalvelu" olikin remonttimyynti-puhelinterrorismia ilman mitään takuita palkanmaksusta ja yhtenä kesänä jäin aloitusaamuna jo kirjallisestikin moneksi kuukaudeksi sovituista töistä rannalle koska "emme tarvitsekaan enempää työntekijöitä".

Tiesin että menettäisin mielenterveyteni lopullisesti näiden jatkuvien huonojen kokemusten kanssa ja kaipasin myös opiskelua. Laittelinkin hakemusta oikeustieteelliseen, koska sekin oli alkanut kiinnostaa vuosien varrella. Luin kyllä pääsykokeisiin, mutta en mennytkään lopulta paikalle koska jännitin niin paljon. Seuraavana vuonna täsmälleen sama juttu, en vain saanut itseäni lähtemään paikalle. Epäonnistumisen pelko esti minua edes yrittämästä, mutta ehkä parempi niin - en olisi ollut todellakaan valmis opintoihin.

Hieman ennen pandemian alkua löysin oikeustradenomian verkko-opinnot, joihin pääsisi mikäli suorittaisi hyväksytysti pääsykoekurssin. Olin siinä käsityksessä että riittää kun saa tehtävät tehtyä hyväksyttävillä pistemäärillä, mutta kaikkien suoritukset laitettiinkin paremmuusjärjestykseen ja jäin rannalle. Tradenomia jäi kuitenkin kummittelemaan taustalle, ja edelleenkin kiinnosti se juridiikka. Erityisesti työelämää koskevat pykälät, koska jos itse olisin ollut tietoinen sopimusten sitovuuksista ja oikeuksistani kun minua kohdeltiin huonosti, olisin osannut toimia.

Koronavuoden keväälle laitoin korkeakoulu-hakemuksen jälleen kerran vetämään, mutta tällä kertaa pelkästään historiaan. Sitä oli tarjolla Oulun yliopistossa, joten mikäli paikka aukeaisi, ei tarvitsisi lähteä muuttamaan minnekään. Kävin valmennuskurssinkin, ja olin valmis kirjoittamaan vaikka koko maailmanhistorian läpi pieniä yksityiskohtia myöten. Mutta kuinka kävikään: kokoontumisrajoitusten vuoksi istuinkin kotona koneen äärellä tekemässä AMK-pääsykoetta, jolla ei ole mitään tekemistä historian kanssa - piti laskea matematiikkaa ja päätellä minkä värinen pallo nousee todennäköisimmin seuraavaksi korista. Väkisinkin tuli olo, että tämä on jo merkki universumilta että akateeminen oppilaitos ei vain ole minua varten, kun koko maailman pysäyttävä pandemiakin tulee väliin estämään pääsyni sisään.

Vuosien epätoivoisen taistelun jälkeen en tiennyt enää itkettikö vai naurattiko enemmän. Aloinkin pitämään elämääni ihan tragikomediana ja päätin pelata sen mukana sitten. Lähdin aivan päinvastaiseen suuntaan ja hakeuduin Facebook-mainoksen nähtyäni hetken mielijohteesta maanrakentajakoulutukseen, ja vietin kesäni kaivannoissa, kaatosateessa lätkätessä ja routaeristeitä kanniskellessa, ja tunsin saavani edes jotain aikaan. Syksyn työmaiden hiljennyttyä loppuivat työt minultakin, ja vaivuin taas horrokseen.

Marraskuun alussa heräsin eräs aamu vuokratyöfirman puheluun ja heti seuraavana aamuna olin kello seitsemän tehtaan portin takana. Minulla ei ollut aavistustakaan mitä palovahti tekee (ja jos ei ole teilläkään, olen kirjoittanut aiheesta postauksen!). Työskentelin tehtaalla kolme kuukautta painaen vähintään 6 päivänä viikossa duunia kellon ympäri, ja loppukirissä oli melkein kuukauden putki. Juuri täältä sain kirjaimellisesti kipinän lähteä opiskelemaan hitsaajaksi, ja oikeustieteelliseen hakemisen sijasta laitoin paperit vetämään työvoimakoulutukseen.

Pistinkin älyttömällä työtahdilla tienatut säästöni heti käyttöön kun aloitin opinnot ja kuljin vuoden ajan Raahessa. Bensan hinta kohosi parhaimmillaan yli kahteen ja puoleen euroon, joten tunnin ajomatka per suunta sai silmäkulman nykimään mutta en luovuttanut. Hitsaamisesta saamalleni tekemisen riemulle ei voinut laittaa hintalappua. Hankin vinon pinon luokkia ja aloitin heti valmistumisesta seuraavana maanantaina työpaikassa josta tuli myöhemmin vakituinen.

Kun muutimme tänne Kouvolaan aikalailla tasan kolme vuotta sitten, pääsin elämään uudestaan sitä työttömyyden "ihanaa kepeyttä". Käynnistin työnhakuni heti kun olimme päässeet asettumaan, kävinkin parissa paikassa haastattelussa, mutta en ole onnistunut löytämään täältä hitsaajan töitä. Yhdellä pajalla kävin ensimmäisenä syksynä kääntymässä puolitoista kuukautta mutta en ollut heidän tarpeisiinsa sopiva kun ei ollut luokkia voimassa eikä kokemusta ruostumattoman teräksen käsittelystä.

Työvoimatoimiston kautta osallistuin täydentävään koulutukseen, jossa tapasin ikänsä alalla olleita jotka valittelivat metallialan työtilanteen huonoutta tällä alueella. Sain hieman lohdutusta, ehkä kaikki ei ole kiinni minusta itsestäni.

Kolme vuotta pätkätöistä toiseen hyppimisen jälkeen oli korkea aika lakata kiusaamasta itseäni ja vaihtaa taas alaa.

Miksi halusin nimenomaan opiskelemaan?

Opiskelu on aina ollut minulle vaivatonta ja mukavaa. Tiedonjanoni on loputon ja olen omaksi ilokseni suorittanut avoimen yliopiston opintojakin. Opintojen aikana saan myös lisää "miettimisaikaa" mitä haluan elämältäni.

Oman alan töitä ei tosiaan tahdo löytyä, enkä halua enää tyytyä pätkätöiden murusiin enkä "vaan nyt johonkin" josta tulee lopulta vain paha mieli. Olen nyt tarpeeksi kauan istunut kotona odottamassa, mutta kun ei löydy niin sitten pitää tehdä jotain muuta edes ajankuluksi ja katsella uusia suuntia. Siitä päästäänkin jatkokysymykseen:

Miksi juuri tradenomia?

Lyhyesti: se oli ainoa mikä Kouvolan koulutustarjonnassa kiinnostikin. Tradenomia jäi aikoinaan kummittelemaan taustalle kun suoritin oikeustradenomian pääsykoekurssia. Uskon, että minulla on paljon annettavaa mutta myös intoa oppia uutta kaupallisella alalla. Tekoälyn marssi areenalle ei huoleta, sillä on paljon asioita joita ei voi korvata koneella.

Eniten minua kiinnostaa juridiikan yhdistäminen siihen. Ajattelin myös katsella "entisten omien alojeni" eli matkailun ja teollisuuden työpaikkoja uusin silmin.

Millaisia odotuksia minulla on?

Tämä on varmasti hauskaa luettavaa tulevaisuuden minälle!

Aion ensinnäkin ottaa kaiken irti, enkä vain suorittaa vain suorittamisen vuoksi. Minulla on jäänyt harmittamaan lukiosuoritukseni, ja ammatilliset koulutukset ovat erilailla rakennettuja. Korjaava kokemus minulle joka pohjimmiltaan rakastaa opiskelua ja uuden oppimista.

Haluan lähteä vaihtoon. En koskaan päässyt kielikursseille ja skippasin matkailualan ulkomaan harjoittelut koska minulla oli työpaikka opintojen ohella - halusin pitää siitä kiinni ja käyttää palkkarahani matkusteluun omalla ajallani. Lisää sitä korjaavaa kokemusta siis!

Kun hain lukion jälkeen yliopistoon, olin jo päättänyt että minähän en sitten mitään haalareita hanki koska a) ne ovat hölmön näköiset varsinkin kun niitä ei saisi sääntöjen mukaan pestä ja b) en tykkää pätkääkään ommella. Nyt olen innoissani haalareista ja olen jo aloittanut merkkienkin haalimisen.

Uusi arki opiskelijana tulee täyttymään totta kai opiskelusta, mutta aion kuitenkin sen ohella paiskia töitäkin. Työttömänä on taloudellinen katastrofi tehdä satunnaisia keikkatöitä saati perustaa omaa toiminimeä tai yritystä jos ei ole varma sen menestyksestä heti lähtöviivalla. Opiskelijana pääsen vihdoinkin vapaammin toteuttamaan itseäni, ottamaan vastaan satunnaisiakin hommia ja tuoda monipuolista osaamistani enemmän esille. Työpaikkanikin liittyy kaupalliseen alaan, joten mahdollisesti pystyn yhdistämään työn ja opiskelun!

Tiistaina se tosiaan alkaa, hyvin tiiviillä orientaatio-aikataululla. Nähtäväksi jää miten uusi arki lähtee rullaamaan!

Saatat pitää myös näistä