Lyhyt ja ytimekäs vastaus otsikon kysymykseen: minulla on aivan uskomattoman ohuet hiukset, ne eivät kasva kunnolla ja olen aina vihannut niitä. Otsahiukset eivät vain kasva, ainoastaan muutamia, epäsäännöllisen mittaisia vauvahaituvia jotka sojottavat mihin sattuu. Päälakeni erottuu selkeästi olemattomien hiusten alta.
Olen aina kadehtinut ihmisiä joiden hiukset kasvavat kunnolla olkapään yli ja he saavat tehtyä kauniin letin. Olen joutunut sietämään turhautumista virallisiin tapahtumiin tai valokuviin valmistautumisen kanssa. On tehnyt kipeää kuunnella jonkun valittavan huonosta hiuspäivästä, kun omassa elämässä ei ole ollut ainoatakaan hyvää hiuspäivää; ei edes siedettävää.
Elämässä on tietenkin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin jotkut hiukset. Ilmankin pärjää. Silti asia on ollut kolaus itsetunnolleni ja se on minun kipukohtani.
Päiväkodissa en vielä tietenkään kiinnittänyt asiaan huomiota, mutta koulussa alkoi tulla yksittäisiä kommentteja samanikäisiltä tytöiltä:
"Ompa sulla ohut tukka"
"Ooksää kaljuuntumas"
"Ooksää kipee jotenki"
"Mulla menee tukka ponnarille vaan kaks kertaa kääntämällä, sul pitää tehä ainaki kuus"
Viattomia lapsen huomioita, mutta pistivät miettimään että jotain erilaista tässä nyt on. Olin valmiiksi jo ulkopuolinen, se vähän hiljaisempi ja varautuneempi muksu. Muiden negatiiviset kommentit pahensivat tilannetta - olin koittanut tehdä jo kaikkeni saadakseni kavereita ja sitten minua mittaillaan sellaisen asian kautta, jolle en voi yhtään mitään.
Naisellisuuttani on kyseenalaistettu. Minua on pidetty tyhmänä ja arvosteltu. On karsastettu kuin kantaisin jotain tarttuvaa tautia, ja säälitty. Tunteitani ja turhautumistani on vähätelty, aivan kuin asia lakkaisi vaivaamasta kun vaan kehotetaan olemaan välittämättä. Eron jälkeen minua on ammuttu risteilyohjuksella vyön alle ilmoittamalla että ei tuollaista hiirenhäntätukkaa kukaan muu tule ikinä huolimaan.
Kuten yleensä ihminen toimii, koitetaan viedä huomio muualle ja kompensoidaan asia toisella. Olin aina ollut hyvä koulussa, ja aloin heittää vitsiä että koska ajattelen niin paljon, tukkani ei vain pysy mukana. Yhdessä kavereiden kanssa naurettiin tälle. Heitin siis puolustuskeinona läppää hiuksettomuudestani - tällä tavalla kukaan ei pääse lyömään minua sillä.
Käytin erilaisia hattuja ja huppuja vuosien ajan. Ala-asteella otin hatun kiltisti pois luokassa ja ruokalassa, mutta murrosiän ollessa herkimmillään yläasteella välttelin lounasta sen vuoksi kun en halunnut olla ilman hattua. Kasaribändeistä innostuneena keksin, että voisin laittaa päähän huivin "pannaksi" ja tupeerata taivaaseen ne vähäiset hiukseni. Maailmani mullistui. Tupeeraamisesta tuli apukeinoni, ja pian löysin myös suoravärit. Kikkailin eri sävyillä luoden "kerroksia" ja hämäystä paksummista hiuksista, kokeilin pesukarhuraitoja. Keskellä yötä kylpyhuoneessa tuunasin hiuksiani, ja aamupalapöydässä saattoi istua ihan erinäköinen tyyppi kuin viime näkemällä. Hiustenpidennyksetkin tulivat jossain vaiheessa kokeiluun, mutta ainoastaan niin että pipo on päässä samaan aikaan, sillä hankala on piilottaa klipsuja jos ei ole juuri mitään millä piilottaa.
Elämäni on ollut ajoittain hyvin stressaavaa, ja sen on voinut nähdä hiuksistanikin. Minulta putoaa välillä todella paljon hiuksia, varsinkin verrattuna siihen kuinka vähän niitä kasvaa. Suihkussa niitä jää välillä kourallinen ja mietityttää kyllä mistä niitä voi enää edes riittää. Joskus pari vuotta ennen koronaa erään kerran seurauksena minulla meni hermot lopullisesti ja ajoin pääni vaan suoraan kaljuksi.
Kalju pää oli ihanan vapauttava, mutta en olisi malttanut odottaa hiusten kasvua takaisin. Maailmani mullistui uudestaan kun tajusin että voisin kokeilla peruukkeja. Alkuun tilasin vain yhden kokeiluun. Testailin sitä yksin kotona, pyörin peilin edessä säätäen sen kanssa. Lopulta esittelin sitä muutamille kavereilleni illanistujaisissa muutaman rohkaisujuoman jälkeen. He olivat pelkästään ilahtuneita puolestani ja kannustivat käyttämään sitä koska he näkivät että siitä tuli minulle kiva olo.
Kun viimeinkin laitoin ensimmäisen kerran peruukin päähäni lähtiessäni ovesta ulos, elämäni muuttui. Sulauduin joukkoon, pystyin kulkemaan ilman päähinettä. Tilasin lisää peruukkeja ja pian olin kameleontti, ja saatoin käydä kauppareissulla ilman että kukaan tuttukaan tunnisti. Siinä oli jotain vapauttavaakin, sain olla omassa kuplassani turvassa ja sulautua porukkaan "normaalien" hiusteni kanssa. Minulta löytyy nykyään toistakymmentä erilaista väriä ja tyyliä.
Kun aloitin käyttämään peruukkeja myös yöelämässä, olin aivan uuden edessä: ensimmäistä kertaa ikinä hiuksiani tultiin kehumaan. Kun selvisi, että kyseessä on peruukki, usein seurasi arka jatkokysymys että miksi käytän moista, mutta törpöimmät täräyttävät suoraan onko minulla syöpä. En ymmärrä missä maailmassa jotkut elävät kun tuollainen kysymys yhtään kenellekään tuntuu olevan soveliasta esittää.
Nykyään lätkäisen peruukin päähän jos lähden kotoa ilman pipoa tai lippistä enkä ole menossa salille. Aivan kaikissa työtehtävissä peruukki ei pysy menossa mukana, eikä esimerkiksi tehdasympäristöissä olisi turvallistakaan antaa hiusten liehua kypärän alta.
Talvella käytän edelleen enemmän pipoja, mutta lauhemmalla kelillä peruukki lämmittää samalla tavalla. Tuulinen keli on vähän hankala varsinkin pidemmille malleille. Oulussa kannatti tuijottaa hetki lipputankoon ennen päivän peruukin valintaa, mutta Kouvolassa tuulee niin harvoin että voin huoletta mennä millä vaan.
Olen pyöritellyt ajatusta aitohiuksisesta peruukista, mutta toistaiseksi tyrmännyt sen korkean hinnan vuoksi. Ne teetätetään käyttäjälleen sopiviksi ja niiden hoito on tietenkin tarkempaa kuin epäaidon. Vielä joku päivä kuitenkin haluan testata, kunhan saan päätettyä sen oikean mallin, värin ja mitan.
Oletko sinä kokeillut/käyttänyt peruukkeja? Mikä olisi villein hiusunelmasi?
Kommentit
Lähetä kommentti
Kaunis kiitos kommentistasi! ♡